Pelastakaa Suomen talous ja suot!

Näyttää siltä, että talven pimeys on vaikuttanut sikäli allekirjoittaneen mieleen, että mielenkiintonikin on suuntautunut yhteiskunnan epäkohtiin.
Päättäköön tämä blogini valitustrilogiani:

Luin YLEn-verkkosivujen Luoto ja ympäristö -osiosta artikkelin Turvesoita valjastetaan biodiselin raaka-aineeksi:

http://yle.fi/uutiset/luonto_ja_ymparisto/2008/12/turvesoita_valjastetaan_biodieselin_raaka-aineeksi_439822.html

Artikkelissa oli niin paljon ajatuksiaherättävää sisältöä, että minun oli lähes pakko kirjoittaa tämä blogiartikkeli.

Tuossa artikkelissa annetaan nimittäin loistava kuvaus propagandasodankäynnistä oman edun läpiajamiseksi.

Näin se toimii Vapon ja turveteollisuuden tapauksessa:

1) Muista vedota kiireeseen, ettei asiaa ehditä käsitellä järkevästi:

"Turveteollisuusliiton toimitusjohtaja Jaakko Silpola pitää aikataulua kireänä. Jos kaavaillut tuotantolaitokset otetaan käyttöön, pitäisi uusien soiden ottaminen raaka-ainekäyttöön aloittaa jo nyt."

"- Kestää neljästä viiteen vuotta, jos suon käytön valmistelu aloitetaan nollasta. Tämäkin tarkoittaa sitä, ettei tuotannon käynnistämisessä ole viivästyksiä. Esimerkiksi ympäristöarviointien tuomat viivästykset voivat lykätä hanketta jopa vuodella, Silpola sanoo."

Yllä oleva taitaa tarkoittaa suomenkielelle käännettynä sitä, että ympäristöarvioinnit on syytä jättää tekemättä. Joka on aika omituinen näkökanta, kun ottaa huomioon miten ylimalkaisia ja puutteellisia ympäristöarvioinnit ovat perinteisesti olleet, niitä ei kai voi enää käytännössä sisällöltään kutistaa.

2) Yritetään vaikuttaa asiasta päättäviin viranomaisiin (Tässä tapauksessa asettamalla ympäristölupahallinnon toimintakyky kyseenalaiseksi! Implisiittinen syyllistäminen on monesti toimiva keino, suuntaa huomion muualle.):

"Turveteollisuusliitto esittääkin ympäristölupahallinnon oleellista tehostamista ja nopeuttamista turvetuotannon osalta."

3) Vedotaan kuviteltuun taloudelliseen hyötyyn ja "uuteen" teknologiaan:

"Silpolan mukaan tekniikan kehittäminen olisi hyvin edullista Suomelle, sillä se olisi iso askel teknologisesti ja iso askel polttoainetuotannon omavaraisuuden suuntaan."

"Tämän hetken arvion mukaan Suomeen mahdollisesti rakennettava 170 miljoonaa litraa biodieseliä vuodessa tuottavan laitoksen hinta on noin 600 miljoonaa euroa. Hanke työllistäisi tehtaalla ja raaka-ainetuotannossa noin 300 ihmistä. "

Eikö teknologiaa voi kehittää useilla aloilla ilman soiden pilaamistakin? Esim. Nokia on tainnut tehdä muutaman innovaation ilman turvetta ja työllistänyt samalla myös muutaman ihmisenkin, ihan henkilötyövuosinakin mitattuna.

Ja huomatkaa Silpolan erinomainen sanavalinta: turveteollisuusliiton toimitusjohtaja Silpola puhuu (no tämä nyt on toisenkäden lainaus), että tekniikan kehittäminen on edullista SUOMELLE. Eli hän taitaa tässä luvata, että me suomalaiset pääsemme rahoittamaan tätä yhteistä projektiamme. Oi niitä 90-luvun aikoja, kun pelastimme Suomalaisen Pääoman KOPin kansallisannissa. Nyt voimme sitten pelastaa Suomen suot pilaantumiselta. Ihan tulee isänmaallinen olo ja talvisodan henki mieleen.

Entä: tarkoittiko tuo yllä lukeva hinta/laatu -suhde sitä, että VAPO saa 600 miljoonan euron investoinnilla työllistettyä 300 henkeä! No, nyt on pakko käyttää voimasanoja: Jumalauta!
Antaakaa nyt herran tähden valtionkonttorissa nuo rahat minulle, niin lupaan työllistää
ainakin 301 ihmistä ja vielä järkevästi ja tehokkaasti tietokoneiden ääreen, niin ei luonnonvarojakaan kulu. Kuulostaa vähän samalta kuin autokauppias mainostaisi auton uutta polttomoottoria, jonka hyötysuhde on melkein 0,0005%. Jos minulla olisi noin surkeat luvut
käytettävissäni niin minä pitäisin ne ihan omana tietonani (ihan turveteollisuuden suuntaan vinkki vastaisuuden varalle), mutta kiitos kuitenkin avoimmuudesta tässä suhteessa.

Niin, täytyy tosiaankin ottaa tuo lopputuote eli 170 miljoonaa litraa biodieseliä hyötysuhdetta arvioitaessa huomioon. Ikävä kyllä tuon tuotteen tekeminen noilla luonnonvarojen uhraamisella taitaa osittautua täysin epäonnistuneeksi sijoitukseksi. Lukuja minulla ei ole esittää, mutta pari
yksinkertaista ajatuskoetta kylläkin:

Turveteollisuuden yleinen väite on, että turvesuot tuottavat sen ja sen verran turvetta
vuosittain, ja että turvetta voidaan ottaa soista talteen, koska suot uudistuvat luonnollisesti. Tässä tulkinnassaan turpeentuottajat kuitenkin laistavat yhden heille kuuluvan moraalisenvelvollisuuden (moderni yritys on myös moraalinen toimija): jotta tuo malli pelaa
kestävästi, on joko a) kuorittu suo entistettävä tai b) tehtävä jostain uudesta alueesta uusi suo tilalle. Muuten ajan kuluessa suot loppuvat kesken. Ja tuo entistäminen kuuluu ilman muuta vahingon aiheuttajalle ja heidän jälkeläisilleen (jos näiden apua tarvitaan prosessin pitkittyessä) Suosittelisin tässä Suomen valtiolle ja kunnille neuvotteluihin turveteollisuuden kanssa ns. suo-kuokka-ja-jussi -periaatetta, eli vaatia turpeentuottajilta kirjallista hyvin pitkäaikaista sitoutumista soiden kestävään käyttöön. Eli turpeentuottajat sitoutuvat, vaikka sitten kuokan avulla kääntämään pellot takaisin suoksi, jotta tämä heidän esittämänsä malli pelaa myös käytännössä.

Toinen turpeentuottajien yleisesti esittämä väite on: kyllä soita Suomessa kuorittavaksi riittää.
Itsekin olen tuon saman empiirisen havainnon tehnyt, mutta onneksi en ole kuitenkaan
vielä monilla Lapin-vaelluksillani (geologien maasturin olen kyllä bongannut) tavannut
VAPOn turpeenetsijöitä. Nuo lukuisat tunturinkuvekivikoissa olevat suot ovatkin melko mainioita, astella ja edetä. Eivät paljon upota ja maakerroskin taitaa olla mukavan ohut.
Sen sijaan maallikkona en osaa arvioida noiden soiden käyttökelpoisuutta turpeentuotantoon.

Ja onhan sitä täällä koti-Hyvinkäälläkin vielä muutama ojittamaton tai vain osaksi ojitettu suo jäljellä. Tämän ovatkin vapolaiset jo huomanneet ja koettavat Kurkisuolla taistella vapaan turpeentuotannon puolesta:

Turvetuotannon vastustaminen:
http://www.adressit.com/kurkisuonpuolesta

ja VAPOn suuret suunnitelmat osa-1:

http://www.vapo.fi/fin/kurkisuo/?id=1209

Kaunis ja komea paikkahan tuosta ankeasta Kurkisuosta VAPOn mukaan tulee.
Nyt vain VAPOlta nimet paperiin 100 vuoden ylläpitovelvollisuudesta tuolle suunnitelmalle.
Ja samalla VAPO voisi sitoutua siirtämään suon varsin elinvoimaisen Rämekarvajalka
-kannan lähiseudun soille, kun kerran ollaan aidosti luonnon asialla.

4) Vedotaan täysin virheellisesti ajankohtaiseen populaari-ilmiöön, joka kätevästi valjastetaan ajamaan omia etuja (Tässä tapauksessa ilmastonmuutos):

"Lisäksi on tuo ilmastokysymys. Siitä keskustellaan, mikä ero on nykyisin käytettävien fossiilisten polttoaineiden ja turpeesta tuotettavan polttoaineen ero, mutta merkittävä se on, Silpola huomauttaa. "

Hyvä, että Silpola korjasi oman harhakäsitykseni turpeen uusiutuvuudesta. Luulin nimittäin, että luonnontilaisen suon tuottaminen saattaa kestää jopa tuhansia vuosia, ja että saman kuivatetun suon alkuperäistäminen (tai vaihtoehtoisesti korvikkeeksi vaikka pellon muuttaminen suoksi) on vaikea ja paljon rahaa vaativa ongelma, mutta ei ehkä kaikkivaltiaalle VAPOlle. Ja jälleen Silpolalla on sana hallussa: "ero nykyisiin fossiilisiin polttoaineisiin on merkittävä". Merkittävä se ero todellakin on, tosin täsmentäisin, että mielestäni ero ei ole käytännöllisesti katsottuna merkittävä, ainakaan ilmastonmuutoksen ja luonnonsuojelun kannalta.

Tässä välissä minun on uhrattava hieman aikaani ja aikaanne tämän ilmastonmuutoksen ruotimiseen. Nimittäin olen kertakaikkiaan täynnä koko ilmastonmuutoskeskustelua. Minulle koko asia (ja varmasti monelle muullekin) on jo pitkään ollut vanhan toistoa, niin sanotusti menneen talven lumia.

Melkeinpä väittäisin jopa niin, että koko ilmastonmuutoskeskustelu on ihmiskunnan alitajuntainen yritys suunnata ajatukset pois todellisista ongelmista johonkin abstraktimpaan
ja kiistellympään ongelmaan (onko sitä edes olemassa?), jota ei ehkä kyetä ratkaisemaan (ja jota ei näin ollen tarvitse ratkaista).

Selvennykseksi äskeiseen mainitsisin muutaman todellisen ja konkreettisen ongelman:

a) Eläin- ja kasvilajien häviäminen. Ilmeisenä syynä ihmisen vieraantuminen luonnosta
(joka monin osin (mm. kotieläimet, viljely) tapahtui jo tuhansia vuosia sitten) ja lähes täydellinen empatian puute muita eläviä olentoja kohtaan (poikkeuksena jalostetut kotieläimet).

b) Metsien hävittäminen (ja sademetsien hävittäminen erityisesti). Tästäkin ongelmasta voisi puhua myös suoraan ilman ilmastonmuutoksen mainitsemista. Kyseessä on todellinen ongelma ilman ilmastonmuutoksen huomioimistakin.

c) Ihmisten aiheuttamat roskavuoret. Jos järkevän ihmisen määritelmäksi ottaisi sen, että järkevä ihminen ostaa ne tuotteet, joista on hänelle iloa ja hyötyä, niin moniko meistä nykyajan
Sulo Vileneistä (ihmisistä, jotka ostavat kun saavat halvalla) kvalifikoituu järkeviksi ihmisiksi? Tämä Sulo oli aikansa pioneeri, jota me muotia seuraavat nyt matkimme.

d) Kuluttajan vastuu ohjata valmistettavien tuotteiden "sisältöä" ja laatua.
Nykymaailmassa toimii hyvin yksinkertainen "laki":

Kuningaskuluttaja (tai kuningatarkuluttaja) päättää mitä maailmassa valmistetaan.

Olenkin monesti huvittuneena kuunnellut tätä tv-haastateltujen vakiomielipidettä:

"Minun on turha tehdä mitään, koska kiinalaiset ratkaisevat maapallon kohtalon."

Kiva ja muodikas tapa ulkoistaa tämäkin ongelma, mutta ainakin toistaiseksi joku taitaa ostaa kiinalaisten valmistamia tuotteita (ja päättää) mitä nämä kiinalaiset oikein kotimaassaan puuhaavat. Ja ettei äskeistä ymmärrettäisi väärin: oman elämäni mielekkyys ja helppous lepää pitkälti kiinalaisten ja amerikkalaisten työn ja tuotteiden varassa.

Toisena (ja fyysikkona esittämänäni) näkökulmana samaan aiheeseen voisin todeta, että kuluttaja hyvin pitkälle päättää kuinka paljon lisäämme entropiaa (epäjärjestystä) näin lokaalilla tasolla. Poliitikot ja talousviisaat suhtautuvat tähän entropian kasvattamiseen jopa intohimoisesti BKT:tä kasvattamalla; nimittäin on selvää, että BKT:n kasvusta merkittävä osa on entropian (epäjärjestyksen) kasvamista. Siis suoraan suomeksi sanottuna merkittävä osa BKT:stä muodostuu siitä, että me kaikki tuotamme ja osatamme silkkaa ROSKAA. Eli tuotteita, joiden laatu on huono, joita emme tarvitse ja mikä "parasta", joita emme monesti edes käytä kertaakaan.

Omana poliittisena kommenttina toteaisin, että merkittävä tekijä kokoomuksen viimeaikaisessa menestyksessä (mediaseksikkäiden henkilöiden ohella) on ollut puolueen kyky rahastaa tällä
BKT:n entropia-riippuvuudella. Jos kaikkien roskatuotteiden osuus BKT:stä poistettaisiin niin BKT saattaisi romahtaa. Mutta onneksi on sopimatonta ja suorastaan rasistista pohtia mikä tuote on roskaa ja mikä ei, joten pidetään vain vanha tuttu ja turvallinen BKT-luku kaikille mittariksi talouden kehittymisestä, pidetään pyörät pyörimässä. Vanha kokoomuslainen hokema onkin, että kaikki työ on arvokasta (jopa juutalaisten keskitysleireillä natsien hyväksi tekemä työ). Itse en kyllä tuota allekirjoita, mutta kokoomus voi vapaasti käyttää tuota mainoslausettani seuraavassa vaalikampanjassaan, kunhan ei mainitse minun nimeäni samassa yhteydessä. Pyydän anteeksi kokoomuslaisilta likijoilta, mutta kautta historian niin monta ihmistä on tapatettu tekemällä "arvokasta" työtä, että en voi ymmärtää tuota tokaisua mitenkään positiivisessa valossa.

Jotta ei nyt masennuttaisi liikaa, lopetan konkreettisten ongelmien luettelemisen tähän. Kuitenkin vetoaminen kaikessa ilmastonmuutokseen aiheuttaa keskusteluun sen vääristymän, että konkreettisten ongelmien ratkaisemisen sijasta keskustelu ohjautuu helposti sellaisten "ongelmien" pohtimiseen kuin aurinkopilkut, tuulten liikkeet, nykyisten ilmastomallien puutteet (jotka ovat ihan todellisia. Sen enempää niitä kritisoimatta.), yms... Ja pohdiskelun päätteeksi voidaan turvallisesti tyytyä toteamaan: kun näitä "todellisia" ongelmia on näin paljon ja ei ole edes selvyyttä onko ilmastonmuutos edes todellinen, niin mitäpä tässä nyt kannattaa mitään tehdäkään...

Vaihtoehtoisena lähestymistapana ehdottaisinkin (niin kuin minua viisaammat ovat jo aikojen alusta asti paasanneet) että ratkaistaan nyt ensin nämä helpot ja melko konkreettiset ongelmat a-d ja katsotaan sitten onko tämä ilmastonmuutos enää ongelma (vai ratkesiko se samalla).

5) Annetaan epäsuorasti ja kohteliaasti ymmärää, että jos ei Suomelle kelpaa niin muualle menee:

"Vapo toivoo, että laitos voitaisiin rakentaa Suomeen, mutta on myös mahdollista, että se rakennetaan Ruotsiin tai Baltiaan."

Itse pohtisin tuota yllä olevaa (etenkin nyt talouskriisin aikana) ennemminkin näin: mihin elvytysrahoja kannattaa sijoittaa (esim. Nokia, IT-sektori, tuotekehittely, nettikaupat, korjausrakentaminen) ja mihin ei (kauppakeskukset, turvetuotanto, metsäteollisuus, muut auringonlaskun alat).

Varsin paljon sain tuosta hyvästä artikkelista ongittua ajatuksia ja toivottavasta niistä on teille lukijoille syntynyt runsaasti omia ajatuksia. Päätän nyt tämän valitustrilogiani ja yritän taas löytää oman sisäisen aurinkoni.

Unelmamatkalle Pohjois-Koreaan

Luin aamulla päivän (13.12) Hesarista Pekka Järvelän Pohjois-Korean matkasta ja ihastuin välittömästi matkakohteeseen: on olemassa näin moderni paikka, jossa voi elää Big Brother -maailman täysin aidossa muodossa!

Televisiosta tulevissa tositeeveesarjoissahan on mielestäni pari ongelmaa: ne ovat oikeasti feikkejä ja niiden katsojalle antama kokemus tv:n välityksellä ei ole riittävän omakohtainen. Onneksi matkaamalla Pohjois-Koreaan pääsee näistä molemmista puutteista eroon ja saa vielä paljon enemmän: tämän rinnalla George Orwellin 1984-teoksen maailma tuntuu suorastaan laimealta. Yksi totalitäärisen valtion perusongelmahan on resurssipula: pula luotettavista valvojista; kaikkia ihmisiä on vaikea valvoa täydellisesti kaiken aikaa. Pohjois-Koreassa vieraileville turisteille tämä ei ole kuitenkaan ongelma, sillä he kuuluvat jo oletusarvoisesti VIP-luokkaan. Heidän valvontaansa on satsattu.

Etenkin suosittelisin Pohjois-Korean -matkaa terapiamuotona kaikille vainoharhaisuudesta kärsiville. Potilas voi matkan aikana turvallisesti yhdessä terapeuttinsa kanssa tutustua miltä tuntuu olla ihan oikeasti tarkkailun alla. Terapeutillekin olisi mukavaa vaihtelua, kun hän voisi vastata potilaansa kysymykseen: minusta tuntuu, että joku seuraa meitä? Kyllä, ja heitä on tällä kertaa neljä. Tutustuminen Pohjois-Korean todellisuuteen paikanpäällä antaisi potilaalle ja terapeutille mitä loistavimman mahdollisuuden analysoida todellisuuden eri tasoja.

Pohjois-Korean -matkan ehdottomia valtteja on myös kätevä matkustustapa junalla joko Moskovasta tai Pekingistä. Heikko, demokratiaan turtunut suomalainen turisti ei välttämättä kestä äkillistä olosuhteiden muutosta, mutta pitkähkö matka Kiinan ja Venäjän kaltaisten kansanvaltojen läpi riittää varmasti sopeuttamaan vaativimmankin liberaalin. Jopa ammattimaiset vuorikiipeilijät ovat todenneet vastaavanlaiset menetelmät hyviksi.

Jatkuvan vartioinnin vuoksi Pohjois-Korea on tänä terroristiaikana mitä turvallisin matkakohde.
Terroristit näyttävät suorastaan karttavan maata. Matkailijan mielenrauhan turvaamiseksi kännykätkin luovutetaan pois viimeistään raja-asemalla. Kateelliset ja matkatunnelmaa terrorisoivat sukulaiset suljetaan näin tehokkaalla tavalla pois kuokkimasta.

Pohjois-Korean -matkan positiiviset vaikutukset jatkuvat myös matkan päätyttyä, jolloin sukulaiset ja tuttavat odottavat pelonsekaisin tuntein joutuvansa katsomaan ne tuhat onnistunutta digikuvaa, jotka turisti on matkansa aikana napannut. Tässäkin Pohjois-Korea on valmis ojentamaan turistille auttavan kätensä ja täysin maksutta karsimaan digikuvien joukosta ne rumimmät ja epäonnistuneimmat otokset, jopa kokonaisia muistikortillisia tiedetään kadonneen!

Yllä kirjoittamillani perusteilla suosittelisin lämpimästi Pohjois-Koreaa matkakohteena etenkin erilaisia tunnelmakokemuksia hakeville matkailijoille. HUOMATKAA TÄMÄ: Nyt voi olla teidän Once in a lifetime -mahdollisuutenne kokea aitoa Pohjois-Korealaista tunnelmaa. Maailman tiedotusvälineistä on koko syksyn tihkunut tarkkoja tietoja Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-Ilin terveydentilasta, joiden perusteella on syytä huolestua. Voi olla, että muutaman vuoden kuluttua Pohjois-korea ei ole enää läheskään yhtä kiinnostava matkakohde, sillä kuten kaikkien suurten johtajien kuollessa: valtakuntaa uhkaavat suuret ja ehkä jopa peruuttamattomat muutokset!

Tarttukaa tilaisuuteen, kun teillä on vielä siihen mahdollisuus!

Onko tämä asiakaspalvelua vai kidutusta?

Olen Sampo Pankin (Danske Bankin) asiakkaana seurannut pelonsekaisin tuntein viimeisen vuoden aikana tapahtunutta pankkini, jonka asiakkaana olen ollut yli 20 vuotta, alasajoa. Ongelmia on ollut runsaasti "hienoon" uudistettuun Java-toteutukseen siirtyneessä verkkopankissa, pankkikortit eivät ole toimineet, asiakaspalvelu on jumiutunut, jne... Ohjelmoijana voisin todeta tästä Java-toteutuksesta, että se on lähes ainoa
haittaohjelma, joka on saanut minun Firefox-selaimeni kaatumaan ja useasti. Onneksi olen tähän asti itse säästynyt muilta harmeilta, kunnes nyt joulukuun alussa Sampo Pankki lähestyi minua puhelimitse asiakaspalvelun nimissä...

Itse Sampo Pankista tullut puhelu oli hyvin miellyttävä: siinä luvattiin minulle henkilökohtainen aika pankkitilieni palvelupaketin päivittämiseksi ja puhelinmyyjä sanoi lisäksi että saapuessani Sampo Pankin Hyvinkään konttoriin minua ollaan henkilökohtaisesti vastassa. Tämän
mukavan puhelun perusteella toivoin, että voisin samalla jutella ratkaisusta osakerahastojeni, osakesäästöjeni ja eläkesäästöjeni helpoksi hallinnoimiseksi. Sammon aikaan nuo kaikki olivat saman katon alla, jolloin omaisuuden hallinta oli todella vaivatonta. Sampo Pankin aikana tilanne on hieman mutkistunut.

Torstai-iltapäivänä sitten matkasin Sampo Pankin konttoriin turisemaan mukavia sijoitusasioista, mahdollisesti jopa kahvikupin äärellä. Jouduin kuitenkin hieman korjaamaan mielikuvaani asiakaspalvelusta.

Astuin sisään Sampo Pankin Hyvinkään konttoriin ja näin vastapäätä konttorin perällä vanhemman naisvirkailijan, joka ilmeisesti odotti asiakasta. Lähestyin häntä ja ilmoitin että minulla oli sovittu tapaaminen. Sanoin nimeni ja naisvirkailija kysyi, että kenen kanssa tapaaminen oli. Valitettavasti olin luottanut puhelimessa saamaani lupaukseen, että minua oltiin henkilökohtaisesti vastassa astuessani konttoriin, joten en ollut kirjoittanut virkailijan nimeä ylös. Tästä sitten alkoivat koko vierailun jatkuneet ikävät kokemukseni. Aluksi tämä naisvirkailija huuteli nimeäni kaikille pankista löytyville virkailijoille ja kun kukaan heistä ei tunnustanut minua omakseen, hän kutsui minut omaan pikku konttoriinsa.
Jo tässä vaiheessa minulla alkoi olla sellainen tunne, että minua ei todellakaan kaivata täällä.

Sitten tämä sama virkailija halusi että todistan henkilöllisyyteni, jolloin annoin lompakostani ajokorttini. Virkailija katsoi näyttöpäätteeltään ja havaitsi, että minähän olin hänen asiakkaansa! No, tietenkään hän ei tehnyt elettäkään pahoitellakseen virhettään, vaan jatkoi suoraan asiaan:
kyse käynnissä oli vain saman vanhan pankkitilini päivittämisestä uudeksi saman hintaiseksi palvelupaketiksi. Siis ei mitään käytännön hyötyä minun kannaltani, mutta tämän jälkeen piinaamiseni vasta alkoi...

Palvelupakettiin sai nimittäin samaan hintaan Mastercard-ominaisuuden, joten uusi pankkikorttini kävisi myös ulkomailla. Korostan nyt, että tapauksessani on kyse yli 20 vuotta vanhan tilini pitämisestä ja vanhan pankkikorttini uudistamisesta, johon en itse edes kokenut mitään tarvetta, mutta ajattelin tässä olla pankille mieliksi. Luottokorttia en nimen omaan halunnut, joten tyydyin pelkkään pankkikorttiin. Kun olimme päätyneet tavallinen pankkikortti -ratkaisuun alkoikin varsinainen "ristikuulustelu":

Mikä on koulutuksenne?
Missä olette töissä?
Kuinka kauan olette ollut työtön?
Montako työsuhdetta teillä on ollut viimeisen viiden vuoden aikana?
Mitkä olivat työnantajanne?
Kuinka pitkä työsuhteenne oli?
Paljonko bruttoansionne ovat?
Paljonko nettoansionne ovat?
Oletteko käyneet armeijan?
Omistatteko auton?
Asutteko omistusasunnossa vai kenties vuokralla?

Ja kaikki nämä kysymykset vanhalle asiakkaalle, joka haluaa pitää vanhan pankkikorttinsa ja -tilinsä!
Yhtään mukavaa kysymystä, paitsi ehkä pankkikorttiin tulevan kuvan valitseminen, hän ei tainnut minulle esittää. Hän ei ilmaissut minkäänlaista kiinnostunut osakerahastoissa ja osakkeissa olevaa omaisuuttani kohtaan, ei kysynyt erinomaisessa kunnossa olevia luottotietojani, ei kysynyt velattomuudestani. Minulle välittyi tästä kuva, että tämä virkailija tekee kaikkensa päästäkseen tästä asiakkaasta (allekirjoittanut) eroon. Ja kyllä hän siinä onnistuikin, tosin vasta ajan mittaan. Kohteliaasti pidin tämän päässäni kypsyneen ajatuksen kuitenkin omana tietonani. Sen sijaan lievää ärtymystä äänessäni en kaikissa vastauksissani pystynyt täydellisesti peittämään.

Ymmärtäisin osan yllä olevista kysymyksistä jos olisin pyytämässä velkaa, mutta tapauksessanihan on kyse päinvastaisesta: pankki on velaallinen minulle ja vielä negatiivisella reaalikorolla ja positiivisilla palvelumaksuilla! Itseasiassa varsinkin viime aikaisten tapahtumien valossa minun olisi ollut syytä kuulustella pankin vakavaraisuutta ja sitä ovatko rahani varmasti turvassa tililläni? Kysyn vain: Miten auton omistaminen ja armeijan käyminen ovat relevantteja kysymyksiä pankkitilini jatkamisen kannalta? Varsinkin, kun allekirjoittanut on yli 30-vuotias!
Sen sijaan luottotietojen ja mahdollisten maksuongelmien kysyminen olisi ollut jopa suotavaa,
mutta niitä virkailija ei kysynyt.

Todettakoon, että palvelu oli muuten asiallista ja minua ei ohjattu henkilökohtaisesti ulos, vaan sain itse kaikessa rauhassa poistua konttorista, mikä kaiken tämän jälkeen tuntuikin helpottavalta kokemukselta...

ps. Ja kyllä kiitos seuraavalla kerralla asioin virkailijoiden sijaan mieluummin koneiden ja automaattien kanssa, niin kuin tähän asti olen verkkopankissa tehnytkin.

Petsamon tarina suomalaisten kertomana

Petsamon tarina suomalaisten kertomana

Tarton rauha

Lokakuun 14. päivänä vuonna 1920 allekirjoitettiin virolaisessa Tarton kaupungissa Tarton rauhansopimus Neuvosto-Venäjän ja Suomen välillä. Suomen rajat pysyivät oleellisesti samoina kuin vuodelta 1812 peräisin olevat Suomen suuriruhtinaskunnan rajat. Rajoihin tuli kuitenkin yksi merkittävä korjaus: Petsamon alue liitettiin Suomeen. Petsamon alueen saattaminen Suomen yhteyteen oli noussut Tarton rauhanneuvottelujen edetessä Suomen tärkeimmäksi tavoitteeksi. Jopa niin tärkeäksi, että suomalaisten miehittämistä Repolan ja Porajärven pitäjistä oltiin valmiita luopumaan Petsamon saamiseksi. Voitaneen hyvällä syyllä kysyä: miksi Petsamon alue koettiin niin tärkeäksi Suomelle? Kooltaan alue oli melko suuri (10470 km², enimmillään pituutta 225 km ja leveyttä 68 km), mutta maastoltaan se oli paikoin hyvinkin karu ja enimmäkseen asumaton. Alueen taloudellinen ja sotilaallinen merkitys olisi arvioitu mitättömäksi ellei se olisi pohjoisessa rajoittunut Jäämereen. Täytynee tässä yhteydessä muistaa, että Petsamotunturien merkittävistä nikkeliesiintymistä ei Tarton neuvottelujen aikaan tiedetty vielä mitään.

Tarve turvata yhteydet Länsi-Eurooppaan vaikeissakin oloissa oli tärkeä tavoite Suomen poliittiselle johdolle. Juuri tämän tavoitteen uskottiin toteutuvan Jäämeren rannalle rakennettavan koko vuoden sulana pysyvän sataman avulla. Tosiasiassa Suomen kyky puolustaa Petsamon aluetta idästä tulevaa hyökkäystä vastaan pysyi olemattomana aina saksalaisten joukkojen saapumiseen asti, mutta silloin elettiin jo vuotta 1941 ja maailma oli muuttunut aivan toisenlaiseksi. Syynä puolustuksen hataruuteen oli yksinkertaisesti voimavarojen puute. Rajavartiokomppanian vahvuus Petsamossa oli vain vajaat 300 miestä ja itärajan pituus oli 242 km. Lisäksi rauhansopimuksessa kiellettiin suomalaisia rakentamasta sotasatamaa Jäämeren rantaan ja tarkasti rajoitettiin laivaston kokoa.

Esisuomalainen aika

Millainen oli tämän uuden pohjoisen läänin historiallinen side uuteen isäntäänsä? Totuus asiassa on, että suomalaisten historialliset siteet Petsamon alueeseen olivat hyvin löyhät. Ensimmäisten joukossa tuttavuutta paikallisiin teki kiiminkiläinen Pekka Vesainen, joka teki joukkoineen hyökkäyksen Petsamon luostariin jouluvigilian aikaan vuonna 1589. Tuloksena ainakin 95 ihmistä sai surmansa. Varsinainen uskonpuhdistus siis; vain sauna jätettiin polttamatta. Jotten aivan vääristäisi historiankirjoitusta, niin on todettava, että kyseessä oli puhdas kosto- ja ryöstöretki. Vastaavanlaisia retkiä tehtiin molemmin puolin ja useimmiten niistä saivat raskaimmin kärsiä puolustuskyvyttömimmät: naiset ja lapset, tässä tapauksessa uhreiksi joutuivat Petsamon munkit.

Suomalaisten muutto Jäämeren rannalle lienee käynnistynyt 1710-luvulla, isonvihan aikaan, venäläisten miehittäessä Suomea. Puutteellisia oloja lähdettiin pakoon, sillä tuskin siellä jossain, matkan päässä, saattoivat ainakaan ankarammat olosuhteet vallita kuin kotipuolessa. Nämä suomalaiset suuntasivat Petsamoa lännemmäksi Ruijaan, Pohjois-Norjaan, jossa heitä kutsuttiin kveeneiksi. Oikea muuttoaalto Ruijaan toteutui 1860-luvulla suurten pulavuosien aikaan. Korkeimmillaan kveenien osuus Ruijan asukkaista nousi yli 40 %:in. Ruija oli siis oikeaa suomalaisten maata, kuten alueen norjankielisestä nimestä Finnmark voi päätellä. Suomalaisten suuri määrä sai norjalaiset viranomaiset suhtautumaan heihin uhkana. Pelättiin, että Suomi saattaisi haikailla Ruijan aluetta itselleen. Osaltaan myös perisuomalainen uho vaikeutti suomalaisten sopeutumista uuteen asuinmaahansa: kveenit eivät helposti sulautuneet norjalaisten sekaan. Tiedetään tapauksia, joissa 50 vuottakin Ruijassa asuneet suomalaismiehet eivät osanneet, eivätkä halunneet, virkkaa sanaakaan norjaa.

Myös Petsamon alueelle alkoi 1860-luvulla virrata suomalaisia, niin että vuonna 1882 heitä oli jo noin 380, eli saman verran kuin alkuperäisasukkaita, kolttia. Kaikkiaan Petsamossa eli tuolloin noin 1000 asukkaasta. Suomalaisten osuus väestöstä oli varsin merkittävä, mutta heidän yhteytensä Suomeen olivat sangen vähäiset. Paljon tärkeämmiksi muodostuivat siteet paikallisiin norjalaisiin, venäläisiin, karjalaisiin ja kolttiin. Kuitenkin suomalaisten uudisasukkaitten asettuminen alueelle loi pohjan myöhemmin Suomen esittämille aluevaatimuksille. Petsamossa asuvat suomalaiset eivät itse koskaan osoittaneet mieltään Suomeen liittymisen puolesta. Eikä heillä olisi ollut siihen mitään syytäkään, sillä he elivät omaa elämäänsä kaukana maailmasta. Siinä missä tsaarin sortotoimet saattoivat vuosisadan vaihteessa loukata Suomen sivistyneistöä kaukana etelässä, niin Petsamoon asti niiden vaikutukset eivät kantautuneet. Petsamossa ei edes ollut varsinaista sivistyneistöä ja lukutaitokin oli varsin harvinaista. Mutta tärkeimmän nämä yksinkertaiset ihmiset osasivat: hankkia elantonsa. Se heidän oli omin käsin tehtäväkin, sillä ei heistä kukaan ollut huolehtimassa.

Nyt haluankin hetkeksi irrottautua historian tapahtumien virrasta ja pysähtyä hetkeksi miettimään: millaista oli elää Petsamossa 1800-luvun lopulla? Annetaan muutaman esimerkin kertoa tarinaansa. Vuonna 1882 fennofiili A. V. Ervasti ja jumaluusopin lehtori Johannes Schwartzberg tekivät laajan matkan Kuusamon kautta Kuolaan, Petsamoon ja Ruijaan. Hengellisillä toimituksilla oli selvästi kysyntää matkan aikana: Schwartzberg toimitti kerralla eräälle 20-vuotiaalle suomalaisrouvalle seuraavat toimitukset: rippikoulun, konfirmaation, kuulutuksen avioliittoon, käyttämisen ensiripillä, vihkimisen, kirkotuksen ja kastoi vielä hänen kaksi lastaankin. Kyllä sitä ennen oltiin tehokkaita!

Jo pelkkä vaeltaminen Jäämeren rannalle oli monille nälkiintyneille matkalaisille liian raskas, useat uupuivat matkalle. Onnettomuudet olivat traagisia: toukokuussa 1864 hukkui 12 Kemijärveltä matkaan lähtenyttä miestä veneen kaaduttua koskessa. Eräät innokkaat miehet suuntasivat suoraan merelle ja siellä he ovat vielä tänä päivänäkin.

Pariutuminen saattoi tapahtua hyvinkin minimalistisesti: Hanhi-Mikki tapasi ummikkonorjalaisen Fridan muutaman kerran tansseissa ja sanoi lopulta tälle: "Lähe meille". Frida lähti mukaan ja kun heidät oli Kirkkoniemessä vihitty, niin Hanhi-Mikki pujotti sormuksen Fridan sormeen ja souti järven yli mökille. Arki oli alkanut. Metsästäminen, kalastaminen ja takominen omassa pajassa täyttivät Hanhi-Mikin päivät. Frida hoiti karjaa, keräsi marjoja, kutoi vaatteita ja valmisti ruuan.

Ensimmäinen kosketus petsamolaisten ja virallisen Suomen välillä ei sujunut suotuisasti. Keväällä 1918 sisällissotaa käyvät valkoiset lähettivät noin 150 miehen vahvuisen siviileistä koostuvan retkikunnan ottamaan Petsamon alueen hallintaansa. Tämä retkikunta tappoi jo alkutaipaleellaan erään talon rengin ja saikin paikallisen väestön pakenemaan Norjan puolelle turvaan. Tämä ja kaksi sitä seuraavaa retkikuntaa epäonnistuivat pahasti: Petsamoa ei saatu vallattua ja paikallinen väestö alkoi suhtautua hyvin varauksellisesti viralliseen Suomeen ja sen edustajiin. Tartossa Suomi sai kuitenkin neuvoteltua Petsamon alueen liitettäväksi yhteyteensä. Alkoi lyhyeksi jäänyt aika petsamolaisten elämässä: aika Suomen vallan alla.

Petsamo osana Suomea 1921-1944

Petsamon siirtyessä Suomen yhteyteen osa väestöstä pakeni Neuvostoliiton puolelle. Toisaalta paikallista väestöä oli ollut vuodesta 1914 lähtien sotimassa eri puolilla Venäjää ja osa heistä palasi vuosien kuluessa takaisin koteihinsa. Kaikkiaan muuttoliike oli kuitenkin alkuvuosina Petsamon kannalta tappiollista: väkeä lähti enemmän kuin sitä tuli tilalle. Ensimmäinen maailmansota oli köyhdyttänyt alueen ja koettiin puutetta. Asukkaita oli ensimmäisessä laskennassa koko läänissä vain 1423.

Petsamon kaksi merkittävää jokea, Paatsjoki ja Petsamonjoki, olivat kumpikin hyviä lohijokia. Erityisen kuuluisaksi kalapaikaksi muodostui Paatsjoessa, joen alajuoksulla sijaitseva, Kolttaköngäs. Sieltä saatavien saaliiden suuruuksista kertoo myös Eero Lampion kalastuspäiväkirja: Lampio sai kesällä 1922 Kolttakönkäästä 82 lohta, joiden keskipaino oli 10.2 kiloa. Kun tuli kalaa, niin paikalle saapui myös sen ottajia. Urheilukalastajista tuli oma turistiryhmänsä. Heitä saapui etenkin Englannista. Jäämeren rantoja asuvat Kalastajasaarennon asukkaat saivat perinteisesti pääosan elannostaan kalastuksesta, mutta myös Paatsjoen varrella asuneille vedenelävät toivat tarpeellisen lisän toimeentuloon. Ihmiset elivät melkeinpä luontaistaloudessa, johon saatiin hieman rikastusta myymällä luonnosta saatavia tuotteita Norjaan. Norjassa elettiin paljon rikkaammin ja sieltä haettiin pääosa siitä tavarasta mitä tarvittiin.

Tarton rauhaa tehtäessä oli elätelty suurisuuntaisia visioita suurkalastuksesta Jäämerellä. Toteutuakseen tämä olisi kuitenkin edellyttänyt ulkomerelle purjehtimaan kykeneviä laahanuotta-aluksia. Näitä suomalaisilla oli vain kaksi, kun niitä Neuvostoliitolla oli 80 ja englantilaisilla peräti 1600. Toinen suuri puute merenkululle oli se, ettei Liinahamarista saatu ennen sotia rakennettua kunnollista satamaa. Hallitukset, kaukana Helsingissä, eivät olleet alkuinnostuksen jälkeen valmiita sijoittamaan valtion rahaa Petsamon kehittämiseen. Kunnollisen huoltosataman puuttuminen johti siihen, että ulkomaalaiset alukset hakeutuivat Norjan satamiin ja nämä saivat laivojen huoltamisesta merkittävät tulot. Ennen kaikkea ulkomaalaiset alukset toivat runsaasti kalaa norjalaisen kalajalostusteollisuuden tarpeisiin. PetPetsamossakin vastaavaa teollisuutta yritettiin: vuonna 1934 Ragnar Nordström perusti Petsamon Öljy- ja Kalajauhotehtaan. Kannattavaa tehtaasta ei koskaan tullut; se ei saanut koskaan tarpeeksi kalaa jalostettavaksi, edellä mainituista syistä.

Tärkeäksi virsta pylvääksi Petsamon historiassa muodostui tien valmistuminen Petsamonvuonon rannalle vuonna 1929. Tämä toi myös autoturistit ensikertaa Petsamoon ja helpotti huomattavasti tavaratoimituksia emämaasta. Kuitenkin vasta vuonna 1938 tie onnistuttiin pitämään auki koko talven ajan.

Turismi oli tuohon aikaan paljon pienimuotoisempaa kuin mitä se nykyisin on. Siitäkään ei ollut Petsamon taloudellisen aseman parantajaksi. Vielä 30-luvun alkupuolella näyttikin siltä, että Petsamo tulisi pysymään köyhänä periferiana ja kuitenkin muutaman seuraavan vuoden aikana Petsamossa tapahtui Suomessa ennennäkemätön kasvun aika. Aivan kuin Petsamossa olisi tiedetty, että nyt oli jo kiire. Kiire ennen tuhoa, joka pyyhkisi kaiken pois.

Eipä löytynyt rikkautta tähyilemällä ulapalle, mutta siintää sitä jotakin muutakin taivaanrantaa vasten kunhan päätään kääntää, nimittäin Petsamon tunturit. Sinne nousivat viisaat geologit ja tutkivat ja tutkivatkin kauan. Vasta vuonna 1934 tehtiin yhteenveto tutkimuksista: malmilöytöjä tehtiin toistakymmentä, joista ainoastaan Kaulatunturin esiintymää pidettiin merkittävänä. Mitä sieltä löydettiin? Nikkeliä ja kuparia. Esiintymän pitoisuus ja laajuus aliarvioitiin vielä tässä vaiheessa reilusti ja kun englantilaiset tutkivat esiintymän tarkemmin, niin se osoittautui paljon kuviteltua rikkaammaksi. Kanadalaisen Incon englantilainen tytäryhtiölle The Mond Nickel Co:lle myönnettiin lupa kaivoksen perustamiseksi. Suomeen perustettiin oma tytäryhtiö Petsamon Nikkeli Oy. Siitä alkoi Petsamossa lyhyeksi jäänyt kukoistuksen aika, jossa oikeastaan mitään ei ehditty saamaan valmiiksi ennen sodan puhkeamista.

Mutta paljon noina vuosina rakennettiin ja paljon tarvittiin rakennusmiehiä. Petsamon tuntureille valmistui 1935 vain neljässä kuukaudessa 35 km pitkä yhdystie. Tunturin kupeeseen Kolosjoelle syntyi uusi asutuskeskus. Sinne rakennettiin kadut, keskustori, kolmikerroksiset asuintalot, hallintorakennukset, työpaja, varikot, klubit, kahvilat, elokuvateatterit ja tenniskentät. Asunnoissa oli keskuslämmitys, kylpyhuoneet ja ajanmukaiset keittiöt. Paatsjoen yläjuoksulle, 80 km:n päähän Kolosjoelta, alettiin rakentaa Jäniskosken voimalaitosta. Se toimitti virran Kolosjoelle rakennettavalle sulatolle. Sulaton piippu kohosi valmistuttuaan 163 metrin korkeuteen. Se oli Euroopan korkein. Rakennustyöt kiihtyivät loppua kohden ja vuonna 1939 Nikkelin työmailla oli töissä yli 2000 miestä. Se oli enemmän kuin koko Petsamon alueella asui ihmisiä vuonna 1921.

Kolosjoki ei ollut Petsamon alueen ainoa kasvukeskus, vaan myös vanhat asutuskeskukset Salmijärvi ja Parkkina saivat osansa uusista tulokkaista. Håkan Mörne kuvaa uutta tilannetta Salmijärvellä: "Kievarinisännästä oli tullut pankinjohtaja, maakauppiaasta ravintoloitsija. juutalaiset ja kulkukauppiaat olivat pitkin tienvartta pystyttäneet vajoja ja telttoja, joista sai ostaa sinisiä pyhäpukuja, punaista limonadia ja raha-arpoja." Jänkäperälle syntyi slummivyöhyke, kun Kalle Orajärvi myi molemmin puolin tietä omistamaansa suota pieninä palstoina. Petsamoon muutti virallisten tilastojen mukaan väkeä vuonna 1935 kaikkiaan 203 henkeä ja vuonna 1939 uusia tulokkaita oli jo 890. Nämä ovat virallisia tilastoja. Todellisuudessa tulokkaita oli huomattavasti enemmän.

Talvisota

Petsamolaiset elivät syksyllä 1939 jännittäviä aikoja. Rajavartiostossa havaittiin lokakuun puolessa välissä, että Neuvostoliitto keskitti tuhansittain joukkoja rajalle. Suomalaisilla ei ollut asettaa riittävästi joukkoja vihollista vastaan. Tyydyttiin ainoastaan panostamaan omia kohteita, jotta ne vihollisen hyökätessä voitiin räjäyttää. Sodanjohdossa oli laadittu Petsamossa olevia joukkoja varten taktiikka, poltetunmaan taktiikka. Tämä sitten onnistuikin hyvin, sotilaallisesti tarkasteltuna. Asukkaat tuskin hurrasivat kotitalojensa palaessa, mutta heidän oli uhrauduttava isänmaan edun nimissä. Suurin vääryys siviilejä kohtaan tapahtui jo ennen taistelujen alkamista; Heitä ei evakuoitu taistelujen jaloista vaan suuriosa siviilejä jäi vihollisen joukkojen vangeiksi. Tämä koski etenkin Kalastajasaarennon asukkaita, koska sieltä ei ollut muuta keinoa paeta kuin merta pitkin. Neljäsataa saarentolaista jäikin neuvostoliittolaisten vangiksi.

Erno Paasilinna, neljävuotias pikkupoika, joutui myös kokemaan sodan kauhut. Äiti, Maija Paasilinna, työnsi Ernon valkoisessa kuomukelkassa kolme päivää aiemmin jäätyneen Salmijärven yli Norjan puolelle, Svanvikiin, turvaan. Maija oli viimeisillään raskaana ja synnytys saattoi alkaa minä hetkenä hyvänsä. Muutaman päivän kuluttua omat joukot vetäytyessään sytyttivät Paasilinnojen kotitalon tuleen. Isä, Väinö Paasilinna, joutui sytyttämään oman kotikylänsä taloja tuleen. Omaa taloaan hänen ei kuitenkaan täytynyt itse sytyttää. Se olisi ollut jo liikaa vaadittu. Maija ja lapset jatkoivat muutaman päivän päästä matkaansa Kirkkoniemeen ja sieltä muiden pakolaisten mukana laivalla kohden Narvikia. Matkaa tehtiin ensin Prins Olavilla, josta siirryttiin suomalaiseen troolariin Vienaan. Kovassa merenkäynnissä joulukuun 5. päivänä 1939 aamulla klo 9.30 tuli Maijan synnytyksen aika. Oltiin Reinøy-saaren edustalla ja pojasta tulikin Reino. Reinosta tuli sittemmin mm. Ylen pääjohtaja ja myöhemmin europarlamentaarikko.

Varsinaiset taistelut ohitan lyhyesti, niistä kirjoitetaan muutenkin liikaa. Neuvostoliiton Murmanskin alueella olevan 14. Armeijan vahvuus oli n. 53 800 miestä ja suomalaisten joukkojen vahvuus Petsamossa oli n. 500 miestä. Tämä epäsuhta vahvuuksissa loi vankat kehykset taisteluiden kululle. Suomalaiset perääntyivät ja tuhosivat lähes kaiken mennessään. Ainoa poikkeus säännöstä olivat Kolosjoen kaupunki ja nikkelikaivos, jotka jätettiin ehjinä vihollisen käsiin. Niiden suojana oli englantilainen omistus, joka lienee suurin syy myös siihen, että Suomi sai Petsamon alueen takaisin talvisodan jälkeen. Neuvostoliitto halusi säilyttää hyvät suhteet Englantiin. Suomalaisten suorittamat iskut selustaan, kovat talviset olosuhteet ja huoltoyhteyksien venyminen veivät neuvostosotilailta suurimmat etenemishalut. Sodan ratkaisevat taistelut käytiin paljon etelämpänä. Joka tapauksessa suomalaisten joukkojen voi katsoa onnistuneen hyvin Petsamon taisteluissa; Kaatuneita oli vain 33 ja kadonneita 69, kun koko sodassa kaatui yli 23000 suomalaista.

Välirauha

Rauhan tultua voimaa 13.3.1940 alkoivat suomalaiset palata melko nopeassa tahdissa Petsamoon. Viimeiset neuvostoliittolaiset poistuivat rajan taakse jo 13.4. Petsamo oli raunioina, mutta nousi nopeasti uuteen kukoistukseen. Saksan ja Neuvostoliiton sulkiessa Itämeren tuli Liinahamarin satamasta Suomelle elintärkeä henkireikä ulkomaailmaan. Saksa miehitti toukokuuhun mennessä Norjan. Tämä teki merireitistä Liinahamariin vaarallisemman. Meriyhteyden turvaamiseksi tarvittiin hyvät välit Englantiin ja Saksaan, jotka olivat keskenään sodassa. Liikenne onnistuttiin turvaamaan aivan välirauhan loppuun asti, mutta mitenkään turvallinen merimatka ei ollut. Sekä saksalaiset että englantilaiset tuhosivat useita Liinahamariin matkanneita aluksia.

Kuitenkin kaikkiaan 222 alusta saapui Liinahamariin välirauhan aikana. Rahdin kuljettaminen Etelä-Suomen ja Petsamon välillä oli oikea voimain ponnistus. Liikennettä hoiti 1600 kuorma-autoa ja kaikkiaan liikennettä hoitamaan tarvittiin 10000 miestä. On selvää, että tälläisen valtavan ihmismäärän nopea tulo tuhotulle alueelle johtaa lieveilmiöihin: slummiutumiseen, prostituutioon, tappeluihin, tappoihin, murhiin… Ainakin yksi ihminen sai joka viikko vakivaltaisesti surmansa.

Englantilaiset omistivat nikkelikaivoksen ja olivat kuluttaneet jo 7 miljoonaa dollaria sen rakentamiseen. Englantilaiset eivät voineet enää kuitenkaan jatkaa töitä, koska saksalaiset olivat aivan lähellä, Norjan rajan takana. Saksalaiset sekä halusivat että mitä suurimmassa määrin tarvitsivat Petsamon nikkelin itselleen. Suomen asema Englannin, Saksan ja Neuvostoliiton puristuksessa ei ollut kadehdittava. Turvaa haettiin sieltä mistä sitä oli helpoimmin ja varmimmin saatavissa, Saksasta. Saksalaisten joukkojen kuljetukset Suomen läpi Pohjois-Norjaan alkoivat elokuussa 1940 ja nikkelin toimilupa luovutettiin saksalaisille. Saksan päämajassa suunniteltiin kaikenaikaa hyökkäystä Neuvostoliittoon ja ajan kuluessa suomalaiset nähtiin yhä varmemmin aseveljinä. Mentiin kovaa vauhtia kohden uutta pidempää sotaa, jatkosotaa.

Jatkosota

Vihdoinkin myös Suomen puolelle rajaa ilmestyi sellainen määrä sotilaita ja aseita, joilla voitiin ainakin suunnitelmissa edetä nopeasti aina Muurmanskiin asti. Matkaa olikin kartalta katsottuna vain vaivaiset 80 km. Kuitenkin saksalaiset pääsivät tällä pohjoisimmalla rintamalla eteenpäin lyhimmän matkan koko itärintamalla, ainoastaan 25 km. Haaveet nopeasta pääsystä Murmanskiin hävisivät muutamassa päivässä ja parissa kuukaudessa joukot olivat menettäneet hyökkäyskykynsä täysin. Kaksi saksalaista divisioonaa menetti tässä ajassa kaatuneina yli 10000 miestä. Petsamon vuonolta ei ollut olemassa minkäänlaista tietä Murmanskiin päin, joten saksalaiset eivät pystyneet hyödyntämään motoroitua kalustoaan. Hevosvetoinen tykistökin oli suurissa vaikeuksissa. Talvea kesti Petsamossa lokakuusta toukokuuhun ja se saattoi yltyä erittäin ankaraksi. Yhteenvetona voinee todeta, että edellytykset menestyksekkäälle hyökkäykselle olivat olemattomat. Vastoin käymisille ei tuntunut tulevan loppua.

Kaiken tämän kurjuuden keskeltä löytyi pilkahdus valoakin; Nikkelin louhinta saatiin aloitettua talvella 1941. Jäniskosken voimalaitos ja sulatto saatiin valmiiksi 1942 ja tuotanto kasvoi. Sodan aikana raakamalmia saatiin louhittua 400 000 tonnia, josta oli 16 000 tonnia nikkeliä ja 8 000 tonnia kuparia.

Tämäkin sota ratkaistiin muilla rintamilla: vuonna 1942 saksalaiset ja italialaiset joukot kärsivät tappion Pohjois-Afrikassa ja helmikuussa 1943 saksalaisten joukot antautuivat Stalingradissa. Pian näiden tapahtumien jälkeen alettiin Suomessa pohtia miten voitaisiin irrottautua sodasta. Tarvittiin kuitenkin vielä 9.6.1944 alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella ennen kuin Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto kypsyi Neuvostoliiton koventuneiden rauhanehtojen edessä ratkaisuun: Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa syyskuun 2. päivänä. Rauhanehtoihin sisältyi se suomalaisittain kiusallinen kohta, joka velvoitti suomalaiset hyökkäämään entisiä aseveljiä saksalaisia vastaan. Lapin sotaa saksalaisia vastaan käytiin kevääseen 1945 asti. Jo lokakuussa 1944 neuvostoliittolaiset aloittivat suurhyökkäyksen Petsamoa puolustaneita saksalaisia vastaan ja muutamassa päivässä taistelutahtonsa kadottaneet saksalaiset joutuivat vetäytymään Petsamosta. Petsamo oli taas palannut Venäjän yhteyteen. Alueen asukkaat oli evakuoitu pois, eivätkä he enää koskaan voineet muuttaa takaisin. Tilalle tulivat uudet asukkaat Neuvostoliitosta. Yksi aikakausi oli päättynyt.

Yhteenveto

Petsamon alueella on asunut ihmisiä useamman tuhannen vuoden ajan. Ensimmäiset suomalaiset saapuivat Petsamoon 1850-luvulla, joten suomalaista asutusta oli Petsamossa ainoastaan 90 vuoden ajan. Se on lyhyt aika historiassa. Kuitenkin tuona aikana tapahtui paljon ja ajanjakso tulee aina säilyttämään paikkansa historiassa. Kirjoitin suomalaisten vaiheista Petsamossa, mutta ehkä lähempänä sydäntäni on tarina Petsamon alkuperäisistä asukkaista, koltista. He elivät omaa elämäänsä kaikkien näiden mullistavien tapahtumien keskellä. Mutta se tarina on kerrottava jokin toinen kerta …

Lähteet

Erno Paasilinna, Kaukana maailmasta: Historiaa ja muistoja Petsamosta, Otava, 1984

Erno Paasilinna, Maailman kourissa: Historiaa ja muistoja Petsamosta, Otava, 1983

Suosittelen lämpimästi molempien kirjojen lukemista.

Tämä kirjoitus on omistettu syyskuun 30. päivänä 2000 menehtyneen Erno Paasilinnan muistolle.