lauantai 9. helmikuuta 2008

Petsamon tarina suomalaisten kertomana

Petsamon tarina suomalaisten kertomana

Tarton rauha

Lokakuun 14. päivänä vuonna 1920 allekirjoitettiin virolaisessa Tarton kaupungissa Tarton rauhansopimus Neuvosto-Venäjän ja Suomen välillä. Suomen rajat pysyivät oleellisesti samoina kuin vuodelta 1812 peräisin olevat Suomen suuriruhtinaskunnan rajat. Rajoihin tuli kuitenkin yksi merkittävä korjaus: Petsamon alue liitettiin Suomeen. Petsamon alueen saattaminen Suomen yhteyteen oli noussut Tarton rauhanneuvottelujen edetessä Suomen tärkeimmäksi tavoitteeksi. Jopa niin tärkeäksi, että suomalaisten miehittämistä Repolan ja Porajärven pitäjistä oltiin valmiita luopumaan Petsamon saamiseksi. Voitaneen hyvällä syyllä kysyä: miksi Petsamon alue koettiin niin tärkeäksi Suomelle? Kooltaan alue oli melko suuri (10470 km2, enimmillään pituutta 225 km ja leveyttä 68 km), mutta maastoltaan se oli paikoin hyvinkin karu ja enimmäkseen asumaton. Alueen taloudellinen ja sotilaallinen merkitys olisi arvioitu mitättömäksi ellei se olisi pohjoisessa rajoittunut Jäämereen. Täytynee tässä yhteydessä muistaa, että Petsamotunturien merkittävistä nikkeliesiintymistä ei Tarton neuvottelujen aikaan tiedetty vielä mitään.

Tarve turvata yhteydet Länsi-Eurooppaan vaikeissakin oloissa oli tärkeä tavoite Suomen poliittiselle johdolle. Juuri tämän tavoitteen uskottiin toteutuvan Jäämeren rannalle rakennettavan koko vuoden sulana pysyvän sataman avulla. Tosiasiassa Suomen kyky puolustaa Petsamon aluetta idästä tulevaa hyökkäystä vastaan pysyi olemattomana aina saksalaisten joukkojen saapumiseen asti, mutta silloin elettiin jo vuotta 1941 ja maailma oli muuttunut aivan toisenlaiseksi. Syynä puolustuksen hataruuteen oli yksinkertaisesti voimavarojen puute. Rajavartiokomppanian vahvuus Petsamossa oli vain vajaat 300 miestä ja itärajan pituus oli 242 km. Lisäksi rauhansopimuksessa kiellettiin suomalaisia rakentamasta sotasatamaa Jäämeren rantaan ja tarkasti rajoitettiin laivaston kokoa.

Esisuomalainen aika

Millainen oli tämän uuden pohjoisen läänin historiallinen side uuteen isäntäänsä? Totuus asiassa on, että suomalaisten historialliset siteet Petsamon alueeseen olivat hyvin löyhät. Ensimmäisten joukossa tuttavuutta paikallisiin teki kiiminkiläinen Pekka Vesainen, joka teki joukkoineen hyökkäyksen Petsamon luostariin jouluvigilian aikaan vuonna 1589. Tuloksena ainakin 95 ihmistä sai surmansa. Varsinainen uskonpuhdistus siis; vain sauna jätettiin polttamatta. Jotten aivan vääristäisi historiankirjoitusta, niin on todettava, että kyseessä oli puhdas kosto- ja ryöstöretki. Vastaavanlaisia retkiä tehtiin molemmin puolin ja useimmiten niistä saivat raskaimmin kärsiä puolustuskyvyttömimmät: naiset ja lapset, tässä tapauksessa uhreiksi joutuivat Petsamon munkit.

Suomalaisten muutto Jäämeren rannalle lienee käynnistynyt 1710-luvulla, isonvihan aikaan, venäläisten miehittäessä Suomea. Puutteellisia oloja lähdettiin pakoon, sillä tuskin siellä jossain, matkan päässä, saattoivat ainakaan ankarammat olosuhteet vallita kuin kotipuolessa. Nämä suomalaiset suuntasivat Petsamoa lännemmäksi Ruijaan, Pohjois-Norjaan, jossa heitä kutsuttiin kveeneiksi. Oikea muuttoaalto Ruijaan toteutui 1860-luvulla suurten pulavuosien aikaan. Korkeimmillaan kveenien osuus Ruijan asukkaista nousi yli 40 %:in. Ruija oli siis oikeaa suomalaisten maata, kuten alueen norjankielisestä nimestä Finnmark voi päätellä. Suomalaisten suuri määrä sai norjalaiset viranomaiset suhtautumaan heihin uhkana. Pelättiin, että Suomi saattaisi haikailla Ruijan aluetta itselleen. Osaltaan myös perisuomalainen uho vaikeutti suomalaisten sopeutumista uuteen asuinmaahansa: kveenit eivät helposti sulautuneet norjalaisten sekaan. Tiedetään tapauksia, joissa 50 vuottakin Ruijassa asuneet suomalaismiehet eivät osanneet, eivätkä halunneet, virkkaa sanaakaan norjaa.

Myös Petsamon alueelle alkoi 1860-luvulla virrata suomalaisia, niin että vuonna 1882 heitä oli jo noin 380, eli saman verran kuin alkuperäisasukkaita, kolttia. Kaikkiaan Petsamossa eli tuolloin noin 1000 asukkaasta. Suomalaisten osuus väestöstä oli varsin merkittävä, mutta heidän yhteytensä Suomeen olivat sangen vähäiset. Paljon tärkeämmiksi muodostuivat siteet paikallisiin norjalaisiin, venäläisiin, karjalaisiin ja kolttiin. Kuitenkin suomalaisten uudisasukkaitten asettuminen alueelle loi pohjan myöhemmin Suomen esittämille aluevaatimuksille. Petsamossa asuvat suomalaiset eivät itse koskaan osoittaneet mieltään Suomeen liittymisen puolesta. Eikä heillä olisi ollut siihen mitään syytäkään, sillä he elivät omaa elämäänsä kaukana maailmasta. Siinä missä tsaarin sortotoimet saattoivat vuosisadan vaihteessa loukata Suomen sivistyneistöä kaukana etelässä, niin Petsamoon asti niiden vaikutukset eivät kantautuneet. Petsamossa ei edes ollut varsinaista sivistyneistöä ja lukutaitokin oli varsin harvinaista. Mutta tärkeimmän nämä yksinkertaiset ihmiset osasivat: hankkia elantonsa. Se heidän oli omin käsin tehtäväkin, sillä ei heistä kukaan ollut huolehtimassa.

Nyt haluankin hetkeksi irrottautua historian tapahtumien virrasta ja pysähtyä hetkeksi miettimään: millaista oli elää Petsamossa 1800-luvun lopulla? Annetaan muutaman esimerkin kertoa tarinaansa. Vuonna 1882 fennofiili A. V. Ervasti ja jumaluusopin lehtori Johannes Schwartzberg tekivät laajan matkan Kuusamon kautta Kuolaan, Petsamoon ja Ruijaan. Hengellisillä toimituksilla oli selvästi kysyntää matkan aikana: Schwartzberg toimitti kerralla eräälle 20-vuotiaalle suomalaisrouvalle seuraavat toimitukset: rippikoulun, konfirmaation, kuulutuksen avioliittoon, käyttämisen ensiripillä, vihkimisen, kirkotuksen ja kastoi vielä hänen kaksi lastaankin. Kyllä sitä ennen oltiin tehokkaita!

Jo pelkkä vaeltaminen Jäämeren rannalle oli monille nälkiintyneille matkalaisille liian raskas, useat uupuivat matkalle. Onnettomuudet olivat traagisia: toukokuussa 1864 hukkui 12 Kemijärveltä matkaan lähtenyttä miestä veneen kaaduttua koskessa. Eräät innokkaat miehet suuntasivat suoraan merelle ja siellä he ovat vielä tänä päivänäkin.

Pariutuminen saattoi tapahtua hyvinkin minimalistisesti: Hanhi-Mikki tapasi ummikkonorjalaisen Fridan muutaman kerran tansseissa ja sanoi lopulta tälle: "Lähe meille". Frida lähti mukaan ja kun heidät oli Kirkkoniemessä vihitty, niin Hanhi-Mikki pujotti sormuksen Fridan sormeen ja souti järven yli mökille. Arki oli alkanut. Metsästäminen, kalastaminen ja takominen omassa pajassa täyttivät Hanhi-Mikin päivät. Frida hoiti karjaa, keräsi marjoja, kutoi vaatteita ja valmisti ruuan.

Ensimmäinen kosketus petsamolaisten ja virallisen Suomen välillä ei sujunut suotuisasti. Keväällä 1918 sisällissotaa käyvät valkoiset lähettivät noin 150 miehen vahvuisen siviileistä koostuvan retkikunnan ottamaan Petsamon alueen hallintaansa. Tämä retkikunta tappoi jo alkutaipaleellaan erään talon rengin ja saikin paikallisen väestön pakenemaan Norjan puolelle turvaan. Tämä ja kaksi sitä seuraavaa retkikuntaa epäonnistuivat pahasti: Petsamoa ei saatu vallattua ja paikallinen väestö alkoi suhtautua hyvin varauksellisesti viralliseen Suomeen ja sen edustajiin. Tartossa Suomi sai kuitenkin neuvoteltua Petsamon alueen liitettäväksi yhteyteensä. Alkoi lyhyeksi jäänyt aika petsamolaisten elämässä: aika Suomen vallan alla.

Petsamo osana Suomea 1921-1944

Petsamon siirtyessä Suomen yhteyteen osa väestöstä pakeni Neuvostoliiton puolelle. Toisaalta paikallista väestöä oli ollut vuodesta 1914 lähtien sotimassa eri puolilla Venäjää ja osa heistä palasi vuosien kuluessa takaisin koteihinsa. Kaikkiaan muuttoliike oli kuitenkin alkuvuosina Petsamon kannalta tappiollista: väkeä lähti enemmän kuin sitä tuli tilalle. Ensimmäinen maailmansota oli köyhdyttänyt alueen ja koettiin puutetta. Asukkaita oli ensimmäisessä laskennassa koko läänissä vain 1423.

Petsamon kaksi merkittävää jokea, Paatsjoki ja Petsamonjoki, olivat kumpikin hyviä lohijokia. Erityisen kuuluisaksi kalapaikaksi muodostui Paatsjoessa, joen alajuoksulla sijaitseva, Kolttaköngäs. Sieltä saatavien saaliiden suuruuksista kertoo myös Eero Lampion kalastuspäiväkirja: Lampio sai kesällä 1922 Kolttakönkäästä 82 lohta, joiden keskipaino oli 10.2 kiloa. Kun tuli kalaa, niin paikalle saapui myös sen ottajia. Urheilukalastajista tuli oma turistiryhmänsä. Heitä saapui etenkin Englannista. Jäämeren rantoja asuvat Kalastajasaarennon asukkaat saivat perinteisesti pääosan elannostaan kalastuksesta, mutta myös Paatsjoen varrella asuneille vedenelävät toivat tarpeellisen lisän toimeentuloon. Ihmiset elivät melkeinpä luontaistaloudessa, johon saatiin hieman rikastusta myymällä luonnosta saatavia tuotteita Norjaan. Norjassa elettiin paljon rikkaammin ja sieltä haettiin pääosa siitä tavarasta mitä tarvittiin.

Tarton rauhaa tehtäessä oli elätelty suurisuuntaisia visioita suurkalastuksesta Jäämerellä. Toteutuakseen tämä olisi kuitenkin edellyttänyt ulkomerelle purjehtimaan kykeneviä laahanuotta-aluksia. Näitä suomalaisilla oli vain kaksi, kun niitä Neuvostoliitolla oli 80 ja englantilaisilla peräti 1600. Toinen suuri puute merenkululle oli se, ettei Liinahamarista saatu ennen sotia rakennettua kunnollista satamaa. Hallitukset, kaukana Helsingissä, eivät olleet alkuinnostuksen jälkeen valmiita sijoittamaan valtion rahaa Petsamon kehittämiseen. Kunnollisen huoltosataman puuttuminen johti siihen, että ulkomaalaiset alukset hakeutuivat Norjan satamiin ja nämä saivat laivojen huoltamisesta merkittävät tulot. Ennen kaikkea ulkomaalaiset alukset toivat runsaasti kalaa norjalaisen kalajalostusteollisuuden tarpeisiin. PetPetsamossakin vastaavaa teollisuutta yritettiin: vuonna 1934 Ragnar Nordström perusti Petsamon Öljy- ja Kalajauhotehtaan. Kannattavaa tehtaasta ei koskaan tullut; se ei saanut koskaan tarpeeksi kalaa jalostettavaksi, edellä mainituista syistä.

Tärkeäksi virsta pylvääksi Petsamon historiassa muodostui tien valmistuminen Petsamonvuonon rannalle vuonna 1929. Tämä toi myös autoturistit ensikertaa Petsamoon ja helpotti huomattavasti tavaratoimituksia emämaasta. Kuitenkin vasta vuonna 1938 tie onnistuttiin pitämään auki koko talven ajan.

Turismi oli tuohon aikaan paljon pienimuotoisempaa kuin mitä se nykyisin on. Siitäkään ei ollut Petsamon taloudellisen aseman parantajaksi. Vielä 30-luvun alkupuolella näyttikin siltä, että Petsamo tulisi pysymään köyhänä periferiana ja kuitenkin muutaman seuraavan vuoden aikana Petsamossa tapahtui Suomessa ennennäkemätön kasvun aika. Aivan kuin Petsamossa olisi tiedetty, että nyt oli jo kiire. Kiire ennen tuhoa, joka pyyhkisi kaiken pois.

Eipä löytynyt rikkautta tähyilemällä ulapalle, mutta siintää sitä jotakin muutakin taivaanrantaa vasten kunhan päätään kääntää, nimittäin Petsamon tunturit. Sinne nousivat viisaat geologit ja tutkivat ja tutkivatkin kauan. Vasta vuonna 1934 tehtiin yhteenveto tutkimuksista: malmilöytöjä tehtiin toistakymmentä, joista ainoastaan Kaulatunturin esiintymää pidettiin merkittävänä. Mitä sieltä löydettiin? Nikkeliä ja kuparia. Esiintymän pitoisuus ja laajuus aliarvioitiin vielä tässä vaiheessa reilusti ja kun englantilaiset tutkivat esiintymän tarkemmin, niin se osoittautui paljon kuviteltua rikkaammaksi. Kanadalaisen Incon englantilainen tytäryhtiölle The Mond Nickel Co:lle myönnettiin lupa kaivoksen perustamiseksi. Suomeen perustettiin oma tytäryhtiö Petsamon Nikkeli Oy. Siitä alkoi Petsamossa lyhyeksi jäänyt kukoistuksen aika, jossa oikeastaan mitään ei ehditty saamaan valmiiksi ennen sodan puhkeamista.

Mutta paljon noina vuosina rakennettiin ja paljon tarvittiin rakennusmiehiä. Petsamon tuntureille valmistui 1935 vain neljässä kuukaudessa 35 km pitkä yhdystie. Tunturin kupeeseen Kolosjoelle syntyi uusi asutuskeskus. Sinne rakennettiin kadut, keskustori, kolmikerroksiset asuintalot, hallintorakennukset, työpaja, varikot, klubit, kahvilat, elokuvateatterit ja tenniskentät. Asunnoissa oli keskuslämmitys, kylpyhuoneet ja ajanmukaiset keittiöt. Paatsjoen yläjuoksulle, 80 km:n päähän Kolosjoelta, alettiin rakentaa Jäniskosken voimalaitosta. Se toimitti virran Kolosjoelle rakennettavalle sulatolle. Sulaton piippu kohosi valmistuttuaan 163 metrin korkeuteen. Se oli Euroopan korkein. Rakennustyöt kiihtyivät loppua kohden ja vuonna 1939 Nikkelin työmailla oli töissä yli 2000 miestä. Se oli enemmän kuin koko Petsamon alueella asui ihmisiä vuonna 1921.

Kolosjoki ei ollut Petsamon alueen ainoa kasvukeskus, vaan myös vanhat asutuskeskukset Salmijärvi ja Parkkina saivat osansa uusista tulokkaista. Håkan Mörne kuvaa uutta tilannetta Salmijärvellä: "Kievarinisännästä oli tullut pankinjohtaja, maakauppiaasta ravintoloitsija. juutalaiset ja kulkukauppiaat olivat pitkin tienvartta pystyttäneet vajoja ja telttoja, joista sai ostaa sinisiä pyhäpukuja, punaista limonadia ja raha-arpoja." Jänkäperälle syntyi slummivyöhyke, kun Kalle Orajärvi myi molemmin puolin tietä omistamaansa suota pieninä palstoina. Petsamoon muutti virallisten tilastojen mukaan väkeä vuonna 1935 kaikkiaan 203 henkeä ja vuonna 1939 uusia tulokkaita oli jo 890. Nämä ovat virallisia tilastoja. Todellisuudessa tulokkaita oli huomattavasti enemmän.

Talvisota

Petsamolaiset elivät syksyllä 1939 jännittäviä aikoja. Rajavartiostossa havaittiin lokakuun puolessa välissä, että Neuvostoliitto keskitti tuhansittain joukkoja rajalle. Suomalaisilla ei ollut asettaa riittävästi joukkoja vihollista vastaan. Tyydyttiin ainoastaan panostamaan omia kohteita, jotta ne vihollisen hyökätessä voitiin räjäyttää. Sodanjohdossa oli laadittu Petsamossa olevia joukkoja varten taktiikka, poltetunmaan taktiikka. Tämä sitten onnistuikin hyvin, sotilaallisesti tarkasteltuna. Asukkaat tuskin hurrasivat kotitalojensa palaessa, mutta heidän oli uhrauduttava isänmaan edun nimissä. Suurin vääryys siviilejä kohtaan tapahtui jo ennen taistelujen alkamista; Heitä ei evakuoitu taistelujen jaloista vaan suuriosa siviilejä jäi vihollisen joukkojen vangeiksi. Tämä koski etenkin Kalastajasaarennon asukkaita, koska sieltä ei ollut muuta keinoa paeta kuin merta pitkin. Neljäsataa saarentolaista jäikin neuvostoliittolaisten vangiksi.

Erno Paasilinna, neljävuotias pikkupoika, joutui myös kokemaan sodan kauhut. Äiti, Maija Paasilinna, työnsi Ernon valkoisessa kuomukelkassa kolme päivää aiemmin jäätyneen Salmijärven yli Norjan puolelle, Svanvikiin, turvaan. Maija oli viimeisillään raskaana ja synnytys saattoi alkaa minä hetkenä hyvänsä. Muutaman päivän kuluttua omat joukot vetäytyessään sytyttivät Paasilinnojen kotitalon tuleen. Isä, Väinö Paasilinna, joutui sytyttämään oman kotikylänsä taloja tuleen. Omaa taloaan hänen ei kuitenkaan täytynyt itse sytyttää. Se olisi ollut jo liikaa vaadittu. Maija ja lapset jatkoivat muutaman päivän päästä matkaansa Kirkkoniemeen ja sieltä muiden pakolaisten mukana laivalla kohden Narvikia. Matkaa tehtiin ensin Prins Olavilla, josta siirryttiin suomalaiseen troolariin Vienaan. Kovassa merenkäynnissä joulukuun 5. päivänä 1939 aamulla klo 9.30 tuli Maijan synnytyksen aika. Oltiin Reinøy-saaren edustalla ja pojasta tulikin Reino. Reinosta tuli sittemmin mm. Ylen pääjohtaja ja myöhemmin europarlamentaarikko.

Varsinaiset taistelut ohitan lyhyesti, niistä kirjoitetaan muutenkin liikaa. Neuvostoliiton Murmanskin alueella olevan 14. Armeijan vahvuus oli n. 53 800 miestä ja suomalaisten joukkojen vahvuus Petsamossa oli n. 500 miestä. Tämä epäsuhta vahvuuksissa loi vankat kehykset taisteluiden kululle. Suomalaiset perääntyivät ja tuhosivat lähes kaiken mennessään. Ainoa poikkeus säännöstä olivat Kolosjoen kaupunki ja nikkelikaivos, jotka jätettiin ehjinä vihollisen käsiin. Niiden suojana oli englantilainen omistus, joka lienee suurin syy myös siihen, että Suomi sai Petsamon alueen takaisin talvisodan jälkeen. Neuvostoliitto halusi säilyttää hyvät suhteet Englantiin. Suomalaisten suorittamat iskut selustaan, kovat talviset olosuhteet ja huoltoyhteyksien venyminen veivät neuvostosotilailta suurimmat etenemishalut. Sodan ratkaisevat taistelut käytiin paljon etelämpänä. Joka tapauksessa suomalaisten joukkojen voi katsoa onnistuneen hyvin Petsamon taisteluissa; Kaatuneita oli vain 33 ja kadonneita 69, kun koko sodassa kaatui yli 23000 suomalaista.

Välirauha

Rauhan tultua voimaa 13.3.1940 alkoivat suomalaiset palata melko nopeassa tahdissa Petsamoon. Viimeiset neuvostoliittolaiset poistuivat rajan taakse jo 13.4. Petsamo oli raunioina, mutta nousi nopeasti uuteen kukoistukseen. Saksan ja Neuvostoliiton sulkiessa Itämeren tuli Liinahamarin satamasta Suomelle elintärkeä henkireikä ulkomaailmaan. Saksa miehitti toukokuuhun mennessä Norjan. Tämä teki merireitistä Liinahamariin vaarallisemman. Meriyhteyden turvaamiseksi tarvittiin hyvät välit Englantiin ja Saksaan, jotka olivat keskenään sodassa. Liikenne onnistuttiin turvaamaan aivan välirauhan loppuun asti, mutta mitenkään turvallinen merimatka ei ollut. Sekä saksalaiset että englantilaiset tuhosivat useita Liinahamariin matkanneita aluksia.

Kuitenkin kaikkiaan 222 alusta saapui Liinahamariin välirauhan aikana. Rahdin kuljettaminen Etelä-Suomen ja Petsamon välillä oli oikea voimain ponnistus. Liikennettä hoiti 1600 kuorma-autoa ja kaikkiaan liikennettä hoitamaan tarvittiin 10000 miestä. On selvää, että tälläisen valtavan ihmismäärän nopea tulo tuhotulle alueelle johtaa lieveilmiöihin: slummiutumiseen, prostituutioon, tappeluihin, tappoihin, murhiin… Ainakin yksi ihminen sai joka viikko vakivaltaisesti surmansa.

Englantilaiset omistivat nikkelikaivoksen ja olivat kuluttaneet jo 7 miljoonaa dollaria sen rakentamiseen. Englantilaiset eivät voineet enää kuitenkaan jatkaa töitä, koska saksalaiset olivat aivan lähellä, Norjan rajan takana. Saksalaiset sekä halusivat että mitä suurimmassa määrin tarvitsivat Petsamon nikkelin itselleen. Suomen asema Englannin, Saksan ja Neuvostoliiton puristuksessa ei ollut kadehdittava. Turvaa haettiin sieltä mistä sitä oli helpoimmin ja varmimmin saatavissa, Saksasta. Saksalaisten joukkojen kuljetukset Suomen läpi Pohjois-Norjaan alkoivat elokuussa 1940 ja nikkelin toimilupa luovutettiin saksalaisille. Saksan päämajassa suunniteltiin kaikenaikaa hyökkäystä Neuvostoliittoon ja ajan kuluessa suomalaiset nähtiin yhä varmemmin aseveljinä. Mentiin kovaa vauhtia kohden uutta pidempää sotaa, jatkosotaa.

Jatkosota

Vihdoinkin myös Suomen puolelle rajaa ilmestyi sellainen määrä sotilaita ja aseita, joilla voitiin ainakin suunnitelmissa edetä nopeasti aina Muurmanskiin asti. Matkaa olikin kartalta katsottuna vain vaivaiset 80 km. Kuitenkin saksalaiset pääsivät tällä pohjoisimmalla rintamalla eteenpäin lyhimmän matkan koko itärintamalla, ainoastaan 25 km. Haaveet nopeasta pääsystä Murmanskiin hävisivät muutamassa päivässä ja parissa kuukaudessa joukot olivat menettäneet hyökkäyskykynsä täysin. Kaksi saksalaista divisioonaa menetti tässä ajassa kaatuneina yli 10000 miestä. Petsamon vuonolta ei ollut olemassa minkäänlaista tietä Murmanskiin päin, joten saksalaiset eivät pystyneet hyödyntämään motoroitua kalustoaan. Hevosvetoinen tykistökin oli suurissa vaikeuksissa. Talvea kesti Petsamossa lokakuusta toukokuuhun ja se saattoi yltyä erittäin ankaraksi. Yhteenvetona voinee todeta, että edellytykset menestyksekkäälle hyökkäykselle olivat olemattomat. Vastoin käymisille ei tuntunut tulevan loppua.

Kaiken tämän kurjuuden keskeltä löytyi pilkahdus valoakin; Nikkelin louhinta saatiin aloitettua talvella 1941. Jäniskosken voimalaitos ja sulatto saatiin valmiiksi 1942 ja tuotanto kasvoi. Sodan aikana raakamalmia saatiin louhittua 400 000 tonnia, josta oli 16 000 tonnia nikkeliä ja 8 000 tonnia kuparia.

Tämäkin sota ratkaistiin muilla rintamilla: vuonna 1942 saksalaiset ja italialaiset joukot kärsivät tappion Pohjois-Afrikassa ja helmikuussa 1943 saksalaisten joukot antautuivat Stalingradissa. Pian näiden tapahtumien jälkeen alettiin Suomessa pohtia miten voitaisiin irrottautua sodasta. Tarvittiin kuitenkin vielä 9.6.1944 alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella ennen kuin Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto kypsyi Neuvostoliiton koventuneiden rauhanehtojen edessä ratkaisuun: Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa syyskuun 2. päivänä. Rauhanehtoihin sisältyi se suomalaisittain kiusallinen kohta, joka velvoitti suomalaiset hyökkäämään entisiä aseveljiä saksalaisia vastaan. Lapin sotaa saksalaisia vastaan käytiin kevääseen 1945 asti. Jo lokakuussa 1944 neuvostoliittolaiset aloittivat suurhyökkäyksen Petsamoa puolustaneita saksalaisia vastaan ja muutamassa päivässä taistelutahtonsa kadottaneet saksalaiset joutuivat vetäytymään Petsamosta. Petsamo oli taas palannut Venäjän yhteyteen. Alueen asukkaat oli evakuoitu pois, eivätkä he enää koskaan voineet muuttaa takaisin. Tilalle tulivat uudet asukkaat Neuvostoliitosta. Yksi aikakausi oli päättynyt.

Yhteenveto

Petsamon alueella on asunut ihmisiä useamman tuhannen vuoden ajan. Ensimmäiset suomalaiset saapuivat Petsamoon 1850-luvulla, joten suomalaista asutusta oli Petsamossa ainoastaan 90 vuoden ajan. Se on lyhyt aika historiassa. Kuitenkin tuona aikana tapahtui paljon ja ajanjakso tulee aina säilyttämään paikkansa historiassa. Kirjoitin suomalaisten vaiheista Petsamossa, mutta ehkä lähempänä sydäntäni on tarina Petsamon alkuperäisistä asukkaista, koltista. He elivät omaa elämäänsä kaikkien näiden mullistavien tapahtumien keskellä. Mutta se tarina on kerrottava jokin toinen kerta …

Lähteet

Erno Paasilinna, Kaukana maailmasta: Historiaa ja muistoja Petsamosta, Otava, 1984

Erno Paasilinna, Maailman kourissa: Historiaa ja muistoja Petsamosta, Otava, 1983

Suosittelen lämpimästi molempien kirjojen lukemista.

Tämä kirjoitus on omistettu syyskuun 30. päivänä 2000 menehtyneen Erno Paasilinnan muistolle.

1 kommentti: